Säilötään arki!

Lehtikuvan kuva-arkisto on kattava ja monipuolinen osa kansallista muistia. Miljoonien kuvien joukossa on myös kuvia suomalaisesta arjesta. Suuri osa menneestä arjesta on kuitenkin iäksi kadonnutta, kirjoittaa Lehtikuvan palveluksessa vuodesta 1979 työskennellyt Virpi Leinonen.

”Luo katse ympärillesi. Mitä näet?

Norlynin sukkahousutehdas Torniossa 1. maaliskuuta 1976. Sukkahousujen laaduntarkkailua.
Kuva: Ari Ojala/Lehtikuva

Minä näen tämän tietokoneen, sen takana on ikkuna, josta on näkymä naapurin autotalliin ja satavuotiaaseen kotikoivuun, joka on nähnyt minun kasvavan ja vanhenevan. Ikkunaa kehystävät 20 vuotta vanhat valkoiset ikkunaverhot. Ne pitäisi pestä. Huoneeni tapetti on kukallinen, keltainen. Vuoteeni on sijaamaton, peittojen päälle on puettu Finlaysonin pussilakanat. Yöpöydällä on peruskamaa, kännykkä, lukulasit kirjan päällä, Voltaren-salvaa, pari lääkepurkkia. Ovensuussa on tuoli, jolla on sekalainen kokoelma puoliksi pidettyjä vaatteita. Näkyy arki, tylsä, läpikotaisin tuttu, rakaskin maisema.

Mitä arki on? Sarja rutiineja, asioita tai esineitä, jotka toistuvat tai ovat aina läsnä, eikä niihin sen tähden tule kiinnittäneeksi keskittynyttä huomiota. Arki on liian lähellä, jotta näkisimme sen. Kun katsomme uutiskuvia maailmalta, näemme usein miltä näyttää, kun arki järkkyy.

Jos joku nostaisi minut vuosikymmenten läpi mihin tahansa elämäntilanteeseeni astioineen, ruokineen, tuoksuineen, tapetteineen, joutuisin voimakkaan, toivottavasti hyvälaatuisen tunnekuohun valtaan. Muistan, kun kuulen jonkin musiikkikappaleen, jonka kuulin ”silloin”.
Muistan, kun haistan tutun tuoksun aikojen takaa. Muistan, kun näen vanhassa valokuvassa kauan sitten kadonneen arkeni. Tuollainenkin nukke minulla oli!

Ottamatta jääneet kuvat

Nainen pesee kerrostalon ikkunaa.
Kuva: Lasse Holmström/Lehtikuva

Valokuvaamista pidetään erinomaisena välineenä muistojen tallentamiseen. Sitähän se olisikin, ellei se sama asia, jonka haluaisimme löytää vuosikymmeniä myöhemmin kuva-albumista, pakenisi meitä kuvaushetkellä. Arki ei näy. Arki tarttuu filmille ja nykyään muistikortille vain lähes vahingossa. Totesin sen tutkiessani sisarieni kanssa vanhempieni kuva-albumia yli 50 vuoden takaa.

Albumin tädit ja sedät kukkapuskien takana kuitattiin nimi ääneen lausumalla, jos nimi oli tiedossa. Keskustelua syntyi sen sijaan kuvasta, jossa neljä miestä kantaa hiekkatiellä kanoottia. Yksi heistä tunnistettiin naapurin Esko-vainajaksi. Kanootti oli kuulemma tehty pingottamalla kangas rimojen päälle ja käsittelemällä vesieristeellä.

Eniten kuvassa kuitenkin kiinnostivat tuskin näkyvissä olevat asiat: Tuo on tosiaan meidän tie. Katso, tuon täytyy olla rata! Se on tuo lattana viiva maisemassa ilman sähkötolppia ja sorakorokkeita. Tuosta kääntyi tie Elannon pihaan, tämän tässä täytyy olla Valtaoja. Huomaatko, urheilijanuorukaisella on kravatti kaulassa ja nahkakengät jalassa. Kuinka tuo solmio on noin lyhyt?

Samoja havaintoja tein vuonna 1976, kun olin töissä Kuva-Sammossa. Asiakkaiden kuvia kehitettäessä yleisimmät aiheet olivat: Lomalla. Vastasyntynyt, ristiäiset, hautajaiset. 50-vuotispäiväsankari poseeraa lahjaksi saamassaan keinutuolissa syntymäpäiväkukkien keskellä. Lapset ja joulupukki. Häät.

Mitä puuttui: Maitotölkki, ranskanleipä, lumityöt ja arkivaatteet. Ikkunanpesu, leikkivät lapset, lemmikin katse kameraan. Nainen lakaisee lattiaa. Keittiö. Murrosikäinen säätämässä mopoaan. Emäntä lypsämässä.

Puolikkaita muistoja

Ihmisiä Helsingin päärautatieasemalla 5. syyskuuta 1967. Asiakkaat jonottavat ostaakseen kuuluisia aseman lihapiirakoita, jotka kioskin tuotemainoksen mukaan ovat meheviä ja muhkeita.
Kuva: Kari Santala/Lehtikuva

Ennen vuosituhannen vaihdetta kuvattiin filmille, mikä oli kallista ostaa, kehittää ja vedostaa. Kuvia jäi jälkipolville niukasti ja usein kansioihin liimattuna. Jotkut fiksut esiäidit ja -isät kirjoittivat kuvaan tai kansioon niissä poseeraavien henkilöiden nimen ja vuosiluvun.

Nyt kuvaaminen ei maksa mitään viime vuosisataan verrattuna. Kiitos kännykkäkameroiden, se on tänään jokaisen harrastus. Näppäilijän kannattaa kuitenkin miettiä, kenelle hän kuvaa – jos haluaa tulla jälkipolvien kiittämäksi, tulisi omaa arkea dokumentoida heille.

Kuva on vain puolikas, jos sitäkään, ilman tietoja. Jos tallennat kuvia myöhempää käyttöä varten, liitä niihin mukaan kuvausajankohta, mieluusti kuvaaja, kuvan aihe tai kuvattavan henkilön nimi ja muuta mitä pidät tärkeänä tietona. Pidä huolta, että paikka, missä kuvat sijaitsevat, tulee jälkipolvien tietoon. Allekirjoittaneen perhekuvista päätettiin serkkukokouksessa toimittaa ja painattaa valokuvakirja. Kuvakirjan väliin tulee kuva-CD, jossa kirjan kuvat ovat myös sähköisessä muodossa. Toiveikkaasti oletamme, että jokin laite ja ohjelma saa CD:n auki joskus tulevaisuudessa.

Kadonneet tunkiot

Kiirettä elintarvikeosastolla Aleksilla joulun alla 1958.
Kuva: Reijo Koskinen/Lehtikuva

Arki on myös ammattikuvaajaa niin lähellä, että hän ei sitä näe. Kuvituskuvaajat toimittavat varmemmin kuvia Galapagossaarten kilpikonnista kuin omasta aamiaispöydästään, jääkaappinsa sisällöstä tai parvekkeellaan olevasta ampiaispesästä.

Haluaisin vielä palata hetkeksi lapsuuteni tunkiolle. En ole toistaiseksi löytänyt sellaisesta kuvaa kuva-arkistostamme. Tunkioita ei enää ole. Mutta niiden kuville voisi hyvinkin olla käyttöä, kun tehdään juttuja jätehuollosta ja kierrätyksestä. Lehtikuvan kuva-arkisto on kattava ja monipuolinen osa kansallista muistia. Siellä on myös kuvia suomalaisesta arjesta. Mutta paljon enemmänkin niitä saisi olla.”